Uusi herääminen liikuntaan muutaman vuoden jälkeen alkoi sillä, että päätin lähteä työkaverini Juliuksen seuraksi salille vuosien sitkuttelun jälkeen. Piti odottaa, että kuut ja tähdet taivaalla ovat linjassa keskenään, että sen homman pystyi aloittamaan. Kilot puskivst päälle ja kaikki urheilun aloittaminen päättyi nuhaflunssaan, tai Mehiläisen laiskuudessaan lanseeraamaan "määrittämättömään ylähengitystien infektioon". Ylipaino ja flunssat ruokkivat toinen toistaan ilkeään kierteeseen. Sali oli kuin olikin se oikea tapa palata urheilun pariin. Sykkeiden pysyessä matalalla pystyi tekemään omissa ohjaksissa pysyvän treenikokonaisuuden, jossa lihaksia kasvattamalla myös paino saatiin putoamaan nopeasti 15 kiloa nykyiselle tasolle.
Sali on ihan kiva, varsinkin kun siihen yhdistää mukaan kovia intervallijuoksuja matolla tai spinningin, mutta itsessään en kuitenkaan pidä salia minään urheiluna, vaan estetisoijana ja tukitoimena muulle urheilulle. En ole koskaan tehnyt sitä kasvattaakseni hienoja haubereita tai hommatakseni six-packkia. Enkä ole tehnyt sitä mitatakseni penkkienkkaa. Kaikki nämä myös varmaan siitä syystä, etten pärjää tällaisissa jutuissa. Iän myötä sitä huomaa, että millaisissa hommissa kannattaa satsata ja mitkä asiat jättää oman onnen nojaan. Kevään jälkeen kunto alkoi jo olla sen verran hyvä, että futiksen peluu firman joukkueessa onnistui ilman suurempia oksennuskohtauksia ja spinning-tuntien jälkeen myös lenkkeily alkoi maistua eri tavalla. Polvet kestivät 10 kilometrin lenkkejä ja se alkoi tuntumaan pikkuhiljaa ihan kivalta.
Vuoden 2013 alusta seurasin vähän ihmeissäni nykyisten ja entisten kollegoiden hurahtamista polkujuoksuun. Niko, Eetu ja Timo alkoivat postata kuvia metsälenkeistä ja töissä alkoi kuulua ylistyspuheita polkujuoksusta koko ajan. Tätä kuunnellessa keksittiin kollegan, Juhon aivoituksena laittaa syyskuussa 2013 vedonlyönti pystyyn siitä, että 200 eurosta vetoa, että kumpi vetä Nuuksio Classicin seuraavana vuonna. Ei tainnut Juho tietää, että millainen omistautuja mä olen kun sille päälle satun. Tartuin vetoon ja varmaan samana päivänä tilasin ensimmäiset Salomonin maastopopot. En tiedä mallia, mutta ne oli Runner's Worldin palkitsemat popot, jotka oli ns. cross-overit, eli niillä pystyi vetämään sekä asvaltilla, että maastossa. Eivätkä ne maksaneet kauheasti, noin 90 euroa. En silloin tullut ajatelleeksi, että tämä on yksi turhimmista ostoksista. Kengät eivät pitäneet maastossa, eivätkä rullanneet asvaltilla tai hiekkateillä. Sain niistä ainoastaan kipeät holvikaaret ja paskan maun suuhun.
Tuli sitä vedettyä neitsytkilpailukin jo lokakuun alussa. Kyseessä oli Nouxtreme, jossa ekaa kertaa hätkähdin siitä, että mitä polkujuoksijalta vaaditaan fyysisesti. Reitti veteli oikein huolella soiden läpi, jättimäisen kallioiden huipulle, kinttupolkujen halki ja lopussa Swinghillin laskettelumäen huipulle. Mäki oli niin jyrkkä, että edes pysähtyminen ja kumaraan asettuminen ei auttanut, vaan hengityksen tasaamiseen tarvittiin kääntyminen selin mäkeä vasten. Mäen päällä sitä tuli mietittyä että mihin hemmettiin sitä on tullut lupauduttua?! Kisan jälkeisen todella tuskaisen olon ja vaikean bussimatkan jälkeen pois Nuuksiosta vetäisin appivanhempien luo Lauttasaareen suoraan kuumaan kylpyyn, jonka jälkeisen raukean olon ja massiivisen ruoka-annoksen jälkeen sitä mietti, että ehkä tää onkin ihan siedettävää. Lihaskivut olivat kliseiset polkujuoksun aloittajalle. Keskivartalo oli ihan paskana, kun lantion ja kyljen lihakset olivat käyneet ylikierroksilla muuttuvien juoksiasentojen kanssa koko homma tuntui jotenkin loogisemmalta, kuin iänikuiset tappavan tylsät kilometrit etelä-Helsingin rannoilla.
Pian ensimmäisen lenkin jälkeen sitä tulikin käytyä ensimmäisen kerran Jätemäellä tamppaamassa autonrenkaita ja kulutuselektroniikkaa jalkojen alla Vaarojen Maratonille treenaavan kollegan, Nikon kanssa. Tuolloin näin myös tulevat kenkäni Salomon Sense Ultrat käytössä. Nämä tulikin sitten hankittua pian tämän jälkeen todettuani, että ensimmäiset kengät olivat sudet. Kalliiden kenkiä ostamisen jälkeen syntyikin ihan erilainen halua treenata. Silloin alkoi olla sohjoista ja liukasta, joten suurin osa lenkeistä tuli tehtyä etelä-Helsingin rantareitillä, mutta niin, että reitille tuli mukaan kaikki isoimmat kukkulat, mitä matkan varrelle osui. Näiden on jälkikäteen kiittäminen siitä, että isoksi mieheksi mulla on nykyään kohtuullisen kova tahti mäillä.
Lumen tullessa maahan joulun jälkeen tulikin vedettyä ensimmäinen lumilenkki ja ensimmäinen lenkki nykyisen uskollisimman lenkkikaverin Kristian Kurikan kanssa. Ollaan 10-15 kilsan lenkeillä melko saman vauhtisia ja tällainen on tosi hyvää kiritystä, varsinkin kun juostessa on aina vähän kilpailuhenkeä. Joulun jälkeen lumilla juokseminen oli jäänyt vähän vähäiseksi ja mukaan oli tullut säännölliset futistreenit ja futsalmatsit, joilla juoksukuntoa tuli kohotettua ihan mukiinmenevästi, jotta keväällä saikin sitten otettua enemmän irti.
Lumien sulettua mukaan tulikin vähän kunnianhimoisempi treeni. Ensin Helsinki City Race-puolimaratonia varten, joka oli ihan perseestä. Kisa meni vähän päälle kahden tunnin ja tuntui lopussa ihan helvetiltä, kun elimistö ja jalat olivat leikanneet kiinni ja viimeisen kolmen kilometrin aikana mistään ei tullut mitään. Pelkäsin, että tuolla suorittamisella Nuuksio Classic tulee olemaan kaukainen haave. Tosin 21 kilometriä oli pisin lenkki siihen mennessä ja hetken haavojen nuoleskelun jälkeen sitä alkoikin uskaltaa ottaa ensimmäisiä pitkiä lenkkejä Keskuspuistossa.
Aloin vedellä puistoa ominpäin iphonen kartta välillä esillä kohti Paloheinää etsien välissä oikeita paikkoja ylittää maantiet ja rautatiet. Välillä kalliolla putkahti naaman eteen alastomia miehiä miesrakkauden touhuissaan ja välillä varttuneita naisia ottamassa aurinkoa sinne, minne aurinko ei useammin paista. Näiden alkukevennysten jälkeen pääsikin melko nopeasti omiin oloihin keskelle Suomen yhtä parasta lenkkimaastoa. Keskuspuistosta löytyy mielettömän hyvin kovia nousuja ja vaikeita polkuja kun jaksaa vähän etsiä. Parin - kolmen lenkin jälkeen aloin jo muistaa hyviä sujuvia reittejä, joiden avulla pystyin vetämään 90-prosenttisesti poluilla Paloheinään asti, jossa vetäisin muutaman mäkivedon ja sen jälkeen joko haisin bussissa tai juoksin takaisin. Takaisin juosten lenkkien pituudeksi tulikin jo se noin 20 kilometriä, joka oli ihan oiva pituus sunnuntain pitkälle lenkille.
Tästä päästäänkin päivän loppukaneettiin. Mielestäni minusta tuli polkujuoksija sen jälkeen, kun pystyin vetämään sujuvan 20 kilometrin lenkin Keskuspuiston poluilla. Tämän jälkeen kaikenlaiset yhteislenkit ja kimppalenkit ovat olleet mahdollisia ja kehitys nykyiseksi ultratreenaajaksi todella lähti käyntiin. Siihen meni 9 kuukautta ja haluankin muistuttaa kaikille keltanokille, ettei se heti lähde pakosti liikkeelle, mutta tässä hiljaa hyvä tulee, sillä muuten olet helposti telakalla jalat paskana.
Ainiin, ostin tänään juoksukirjallisuutta Ad Libriksen nettikaupasta. Kannattaa tsekata se, kun joku kirja tuntuu löytyvän vain Amazonista. Ad Libriksella on todella laaja valikoima ja sieltä löytyi kirjat ilman poskettomia postikuluja ihan Suomalaiselta toimijalta. Ostin siis Running With Buffaloesin, Beyond the Marathon: The Grand Slam of Trail Ultrarunningin ja Hal Koerner's Field Guide to Ultrarunningin. Ajattelin kertoa näistä sitten kun olen saanut ne luettua. Toivottavasti ehtivät perille vaikka kahden viikon joululomaksi, jotta pääsee vähän ahmimaan ja omaksumaan.
Päivän biisi olkoon Richard Hawleyn Tonight The Streets Are Ours. Ei vaan kovempaa post-britpop biisiä keksi tähän hätään.
Hyvä Antti!
VastaaPoistaHyvä Karri (?)
VastaaPoista