15.3 ...olipa kerran täydellinen pitkis.

Monesti näkee ihmisten blogeissa ripityksiä erilaisista vammoista ja surkeista olosuhteista, mutta nyt ajattelin toimia toisin. Tänään lenkki Kristianin kanssa oli parasta mahdollista treeniä! Ehkä sitä raataa surkeissa oloissa pitkin talvea, jotta sitten kun olosuhteet on täydelliset, se alkel kulkee olosuhteiden suomalla tavalla.

Erinäisten säätämisten jälkeen lenkki siirtyikin tänään puolenpäivän tienoilta kolmen maihin, joka ei yllättäen tarkoittanutkaan, että aurinko olisi ehtinyt laskemaan. Vetäisin nopean alkupätkän Hakaniemeen, josta koukkasin hakemaan Kristianin mukaan. Siitä vedettiin Hakaniemen rantaa (kukaan ei halunnut tai tarjonnut salmiakkia). Siellä ihmiset veteli tuoppeja ihan peilityynellä Birgitan terassilla. Kevät on tosiaan täällä. Rannan jälkeen vetäistiin raiteiden yli stadikan ohi ensimmäisille kallioille. Niille, joissa teinit aina kännää isojen stadionkeikkojen aikaan ja koittaa kurkkia sisään.

Nopeasti tuli huomattua, että kalliot on kuivat ja auringon lämpö säteilee niistä ja lämmittää sopivasti. Tästä intoutuneena alettiin ottaa enemmän kontaktia kallioihin Nordenskiöldintien toisella puolella ratsastuskentän jälkeen. Sieltä suoraan nakukallioille ja siitä eteenpäin paahtaen niin lujaa kuin keuhkoista päästiin poukkoillen puolelta toiselle etsien vaikeinta reittiä eteenpäin. Aina välillä päädyttiin hiekkateille, jossa otettiin iisisti hetken ja etsittiin uusi kallioinen reitti, jossa pääsi paahtamaan täysillä.

Koko homma sinänsä ei varmasti täyttänyt perinteisen pitkiksen ominaisvaatimuksia, mutta mitä sitten? Kilometrejä tuli ihan kohtuullisesti, mulle 15-20. En päässyt katsomaan kun en ollutkaan laittanut Suunto Ambittia päälle, mutta ihan sama. Joskus pitää vaan mennä just niin kuin fiilis heittelee, varsinkin kun se tarkoitti täysiä kaikki mäet kilpaa toista vastaan ja vähän iisimmin tasaisilla siirtymäpätkillä.

Välissä tuli otettua muutama 40 metrin spurttikisa loivaan ylämäkeen ja vakuutuin taas siitä, että mun lihakset taitaa lämmetä vasta n. 10 kilometrin jälkeen, sillä vedot menivät loistavasti ja sellainen sisäinen käsijarru oli tiessään. Sain polvet nousemaan juostessa ja kuovin omaan tasoon nähden ihan hyvin voimaa hiekkatiestä. Dieselmies pitäis varmaan olla blogin uusi nimi joskus sen jälkeen kun mahdollisesti Pallaksen kisa on suoritettu. Sen verran kun oon hidas lämpeämään.

Sellaisen viiden kilometrin häröilyn jälkeen vedeltiin sitten stadikan viertä takaisin töölönlahdelle ja vedettiin suunnilleen täysiä se Töölönlahden mäki raidesillalle. Tuossa pätkässä erityisen hyvältä tuntui, että sain siinä viimesellä jyrkällä pätkällä ennen siltaa jonkun ihmevaihteeb päälle ja kiskoin aika kovaa ylös, Kristianin ohi. Viimeinen huipentuma hyvälle lenkille, uusi vaihde, joka on varmaan perua viimeisen kahden viikon neljälle tunnille spinningiä tai jotain..

Tuosta sitten vielä viimeiset n. 4 kilsaa kotiin, pitkä suihku, kanacurrya ja vähän roskaruokaa + Football Manageria. Huomenna mä olen varma, että työviikko alkaa ihan hemmetin energisenä. Oon pidempään miettinyt, että miten mä olen jaksanut arkea ilman näitä voimaannuttavia treenijaksoja. Saan ihan mielettömästi uutta virtaa näistä ja ainoo miinuspuoli tuntuu olevan vähemmän aikaa surkeiden tv-sarjojen parissa + että mun varpaankynnet on aika hemmetin karun näköiset.

Päivän biisinä Santanan Oye Como Va, joka soi Chef-elokuvan loppubiisinä. Kannattaa katsoa se leffa. Yllättävän hyvä feelgood-movie.

10.1.2014 viikonlopun treenit takana

2015 ensimmäinen kokonainen viikko meni aika mukavasti suunnitelmien mukaan. Tiistaina tein salilla käytännössä kaikki lihasryhmät kevyesti läpi, torstaina vetäisin tunnin intensiivisen spinnin, perjantaina jalkapäivän, lauantaina uudenlaisen mäkitreenin ja tänään 15 kilometrin reippaan umpihankivaelluksen Keskuspuistossa.

Jos ihan tarkkoja ollaan, niin tänään olisi pitänyt vetää 15-20 km juosten, mutta 20 cm puuterilumessa päätin vetää sen reippaaseen marssivauhtiin USA:n armeijan moon bootsit jalassa. Hien sai kiertämään näinkin.

Eilen kokeilin amerikkalaisen lenkkikaverini Davidin kanssa uutta tapaa vetää mäkitreeni. Hullu mies. Vetää -10 asteeseen asti pelkissä juoksushortseissa treenit ja eilinen ei ollut poikkeus. Kyllä sitä ihmiset katselivat ihmeissään eskimotakit päällä, kun yksi vetää shortseissa ja toinen trikoissa ympäri Ullanlinnaa ja Kaivopuistoa.

Uuden mäkitreenin ideana on vetää kierrosta kolmen n. 40-50m korkuisen mäen päälle. Yksi oli tähtitorninmäki, toinen oli Kaivopuiston huippu ja kolmas kasarmikatua ylös Tehtaankadulta. Tätä vedettiin erittäin reipasta vautia kaksi kertaa alkulämpöjen jälkeen. Vauhtia oli mäistä huolimatta suunnilleen omaa tempojuoksun vauhtia. Tässä reitissä oli hyvää se, että mäkien välissä oli vajaa kilsa tasaista, jonka pystyi paahtamaan reilua vauhtia.

Ajateltiin vetää tällainen treeni oikeastaan senkin takia, että se vastaa enemmän ultratreenin tarpeita. Enemmän kilometrejä alle ja pikkumäen vetäminen edestakaisin ei aina parhaiten mielestäni tue sitä.

Mietin muuten, että olisikohan fiksua vetää vaikka touko-kesäkuussa jossain etelän laskettelukeskuksessa mäkileiri joku viikonloppu sen jälkeen, kun rinteet on suljettu? Autolla perjantaina paikalle, lämmittelylenkki autoilun jälkeen rinteen juurella, lauantaina vaikka kaksi erillistä mäkisettiä aamulla ja illalla. Sitten vielä sunnuntaina pidempi lenkki ennen ku vetäis autolla takaisin Helsinkiin. Onko ihmiset tehnyt tätä? Voisin kuvitella, että saisi hyvää lisäpotkua kesän kisoihin.

Päivän biisi tulkoon Bowielta. Kuuntelin tätä tänään Keskuspuistossa hetkellä, kun en ollut nähnyt ketään muuta tuntiin ja oli vaan niin rauhallinen olo.

Päivät 10, 11 & 12 - Loneliness Of The Long Distance Runner

Kahden ja puolen viikon joululoma. Voiko parempaa irtiottoa ollakaan arjesta? Elokuvia, Football Manageria, juoksua ja ruokaa. Ei hullumpi irrottautua työstä ja puolivuositavoitteista. Yritän pikkuhiljaa hivuttautua treenaamiseen joka päivä. Sunnuntaina kuuntelin itseäni ja korvasin pitkän lenkin neljän tunnin vaelluksella Keskuspuiston lumisilla kallioilla Stella-koirani kanssa. Matkalla löytyi neljä jänistä, joiden perässä juostiin yhdessä alas liukkaita kallioita. Ihme, ettei mitään tapahtunut kun oli ohuen jääkerroksen päällä ohut lumipeite. Kävelystä huolimatta rasitustasot saatiin hyville tasoille. Metsästyskoira metsässä vetää aikamoista tahtia ja isot mäet harpottiin ylös niin, että hiki virtasi.

Mittaa kävelylle tuli joku 15-18 kilometriä ja sillä saatiin hyvin auki torstain kahvakuulatunnilla ja lauantain jalkatreenillä tukitut takareidet. Maanantaina tulikin vaan vedettyä treeni salilla ja vaihdettua muutama sana työkavereiden kanssa ennen joulua. Tänään yleisfiilis lenkkiä varten on loistava. Jalat tuntuvat tuoreilta ja olo on muutenkin pirteä ja kevyt. Tänään pitääkin avata Icebug-kausi, kun tuolla ei taida nyt ilman niitä enää pärjätä. Viime vuoden paras joululahja tuo Icebug-pari. Tuo lisää kilometrejä vuoteen kun ei voi vielä hiihtää ja jäisillä teillä luistelu ei kiinnosta.

Ennen päivän lenkkiä ajattelin katsoa loppuun kulttiklassikko Tony Richardsonin The Loneliness Of The Long Distance Runnerin. Leffan, jonka olemassaolosta olen tiennyt vuosia, mutta en vaan ole saanut aikaiseksi katsoa sitä.

Elokuva kertoo köyhän perheen pikkurikollisesta Colin Smithistä, joka joutuu rötöstelyn takia sotilaskouluun/koulukotiin, mikälie. Laitoksen johtaja uskoo vakaasti siihen, että pikkurötöstelijöiden ongelmat on ratkaistavissa ohjatun urheilun avulla. Colin tajuaa nopeasti olevansa todella lahjakas juoksija, joka on hänen pelastuksensa, sillä laitoksen johtaja tarvitsee kovan juoksijan haastamaan Ranleyn hienostokoulun historiallisessa näytöskisassa.

Juonitiivistelmän perusteella elokuva voi kuulostaa lapselliselta ja kliseiseltä Disney-leffalta, mutta toteutus on eri maata. Varsinkin tajunnan virtaa ja takaumia yhdistelevät episodit, jotka ilmestyvät Colinille aina kun hän pääsee juoksemaan ovat hienosti tehtyjä. Niissä käydään läpi rankkaa menneisyyttä ja sitä miten hän joutui ongelmiin. Elokuva kulkee aika perinteisen Nuori Kapinallinen-kaavan mukaan, mutta realistinen kuvaus 50-luvun Englannin kurjuudesta tekee elokuvasta suositeltavan katsottavaksi.

Ei niinkään juoksuelokuva, vaan enemmänkin historiallinen ajankuvaus ja luokkakriittinen tekele, mutta kyllä tämä vähän puhtia saa päivän lenkille. Seuraavaksi voisikin alkaa katsoa vaikka Chariots Of Firea tai On The Edgea. Molemmat juustoisia juoksuleffoja, mutta nyt on aikaa.

Päivän biisi olkoon Allah La'sin Tell Me. Harvoin nykyään tulee vastaan uutta hyvää psykedeliaa, mutta tää 2010-luvun Byrds toimii ainakin mulle kuin häkä.

Päivä 5 - taustaa siitä, miten aloin juosta poluilla.

Uusi herääminen liikuntaan muutaman vuoden jälkeen alkoi sillä, että päätin lähteä työkaverini Juliuksen seuraksi salille vuosien sitkuttelun jälkeen. Piti odottaa, että kuut ja tähdet taivaalla ovat linjassa keskenään, että sen homman pystyi aloittamaan. Kilot puskivst päälle ja kaikki urheilun aloittaminen päättyi nuhaflunssaan, tai Mehiläisen laiskuudessaan lanseeraamaan "määrittämättömään ylähengitystien infektioon". Ylipaino ja flunssat ruokkivat toinen toistaan ilkeään kierteeseen. Sali oli kuin olikin se oikea tapa palata urheilun pariin. Sykkeiden pysyessä matalalla pystyi tekemään omissa ohjaksissa pysyvän treenikokonaisuuden, jossa lihaksia kasvattamalla myös paino saatiin putoamaan nopeasti 15 kiloa nykyiselle tasolle.

Sali on ihan kiva, varsinkin kun siihen yhdistää mukaan kovia intervallijuoksuja matolla tai spinningin, mutta itsessään en kuitenkaan pidä salia minään urheiluna, vaan estetisoijana ja tukitoimena muulle urheilulle. En ole koskaan tehnyt sitä kasvattaakseni hienoja haubereita tai hommatakseni six-packkia. Enkä ole tehnyt sitä mitatakseni penkkienkkaa. Kaikki nämä myös varmaan siitä syystä, etten pärjää tällaisissa jutuissa. Iän myötä sitä huomaa, että millaisissa hommissa kannattaa satsata ja mitkä asiat jättää oman onnen nojaan. Kevään jälkeen kunto alkoi jo olla sen verran hyvä, että futiksen peluu firman joukkueessa onnistui ilman suurempia oksennuskohtauksia ja spinning-tuntien jälkeen myös lenkkeily alkoi maistua eri tavalla. Polvet kestivät 10 kilometrin lenkkejä ja se alkoi tuntumaan pikkuhiljaa ihan kivalta.

Vuoden 2013 alusta seurasin vähän ihmeissäni nykyisten ja entisten kollegoiden hurahtamista polkujuoksuun. Niko, Eetu ja Timo alkoivat postata kuvia metsälenkeistä ja töissä alkoi kuulua ylistyspuheita polkujuoksusta koko ajan. Tätä kuunnellessa keksittiin kollegan, Juhon aivoituksena laittaa syyskuussa 2013 vedonlyönti pystyyn siitä, että 200 eurosta vetoa, että kumpi vetä Nuuksio Classicin seuraavana vuonna. Ei tainnut Juho tietää, että millainen omistautuja mä olen kun sille päälle satun. Tartuin vetoon ja varmaan samana päivänä tilasin ensimmäiset Salomonin maastopopot. En tiedä mallia, mutta ne oli Runner's Worldin palkitsemat popot, jotka oli ns. cross-overit, eli niillä pystyi vetämään sekä asvaltilla, että maastossa. Eivätkä ne maksaneet kauheasti, noin 90 euroa. En silloin tullut ajatelleeksi, että tämä on yksi turhimmista ostoksista. Kengät eivät pitäneet maastossa, eivätkä rullanneet asvaltilla tai hiekkateillä. Sain niistä ainoastaan kipeät holvikaaret ja paskan maun suuhun.

Tuli sitä vedettyä neitsytkilpailukin jo lokakuun alussa. Kyseessä oli Nouxtreme, jossa ekaa kertaa hätkähdin siitä, että mitä polkujuoksijalta vaaditaan fyysisesti. Reitti veteli oikein huolella soiden läpi, jättimäisen kallioiden huipulle, kinttupolkujen halki ja lopussa Swinghillin laskettelumäen huipulle. Mäki oli niin jyrkkä, että edes pysähtyminen ja kumaraan asettuminen ei auttanut, vaan hengityksen tasaamiseen tarvittiin kääntyminen selin mäkeä vasten. Mäen päällä sitä tuli mietittyä että mihin hemmettiin sitä on tullut lupauduttua?! Kisan jälkeisen todella tuskaisen olon ja vaikean bussimatkan jälkeen pois Nuuksiosta vetäisin appivanhempien luo Lauttasaareen suoraan kuumaan kylpyyn, jonka jälkeisen raukean olon ja massiivisen ruoka-annoksen jälkeen sitä mietti, että ehkä tää onkin ihan siedettävää. Lihaskivut olivat kliseiset polkujuoksun aloittajalle. Keskivartalo oli ihan paskana, kun lantion ja kyljen lihakset olivat käyneet ylikierroksilla muuttuvien juoksiasentojen kanssa koko homma tuntui jotenkin loogisemmalta, kuin iänikuiset tappavan tylsät kilometrit etelä-Helsingin rannoilla.

Pian ensimmäisen lenkin jälkeen sitä tulikin käytyä ensimmäisen kerran Jätemäellä tamppaamassa autonrenkaita ja kulutuselektroniikkaa jalkojen alla Vaarojen Maratonille treenaavan kollegan, Nikon kanssa. Tuolloin näin myös tulevat kenkäni Salomon Sense Ultrat käytössä. Nämä tulikin sitten hankittua pian tämän jälkeen todettuani, että ensimmäiset kengät olivat sudet. Kalliiden kenkiä ostamisen jälkeen syntyikin ihan erilainen halua treenata. Silloin alkoi olla sohjoista ja liukasta, joten suurin osa lenkeistä tuli tehtyä etelä-Helsingin rantareitillä, mutta niin, että reitille tuli mukaan kaikki isoimmat kukkulat, mitä matkan varrelle osui. Näiden on jälkikäteen kiittäminen siitä, että isoksi mieheksi mulla on nykyään kohtuullisen kova tahti mäillä.

Lumen tullessa maahan joulun jälkeen tulikin vedettyä ensimmäinen lumilenkki ja ensimmäinen lenkki nykyisen uskollisimman lenkkikaverin Kristian Kurikan kanssa. Ollaan 10-15 kilsan lenkeillä melko saman vauhtisia ja tällainen on tosi hyvää kiritystä, varsinkin kun juostessa on aina vähän kilpailuhenkeä. Joulun jälkeen lumilla juokseminen oli jäänyt vähän vähäiseksi ja mukaan oli tullut säännölliset futistreenit ja futsalmatsit, joilla juoksukuntoa tuli kohotettua ihan mukiinmenevästi, jotta keväällä saikin sitten otettua enemmän irti.

Lumien sulettua mukaan tulikin vähän kunnianhimoisempi treeni. Ensin Helsinki City Race-puolimaratonia varten, joka oli ihan perseestä. Kisa meni vähän päälle kahden tunnin ja tuntui lopussa ihan helvetiltä, kun elimistö ja jalat olivat leikanneet kiinni ja viimeisen kolmen kilometrin aikana mistään ei tullut mitään. Pelkäsin, että tuolla suorittamisella Nuuksio Classic tulee olemaan kaukainen haave. Tosin 21 kilometriä oli pisin lenkki siihen mennessä ja hetken haavojen nuoleskelun jälkeen sitä alkoikin uskaltaa ottaa ensimmäisiä pitkiä lenkkejä Keskuspuistossa.

Aloin vedellä puistoa ominpäin iphonen kartta välillä esillä kohti Paloheinää etsien välissä oikeita paikkoja ylittää maantiet ja rautatiet. Välillä kalliolla putkahti naaman eteen alastomia miehiä miesrakkauden touhuissaan ja välillä varttuneita naisia ottamassa aurinkoa sinne, minne aurinko ei useammin paista. Näiden alkukevennysten jälkeen pääsikin melko nopeasti omiin oloihin keskelle Suomen yhtä parasta lenkkimaastoa. Keskuspuistosta löytyy mielettömän hyvin kovia nousuja ja vaikeita polkuja kun jaksaa vähän etsiä. Parin - kolmen lenkin jälkeen aloin jo muistaa hyviä sujuvia reittejä, joiden avulla pystyin vetämään 90-prosenttisesti poluilla Paloheinään asti, jossa vetäisin muutaman mäkivedon ja sen jälkeen joko haisin bussissa tai juoksin takaisin. Takaisin juosten lenkkien pituudeksi tulikin jo se noin 20 kilometriä, joka oli ihan oiva pituus sunnuntain pitkälle lenkille.

Tästä päästäänkin päivän loppukaneettiin. Mielestäni minusta tuli polkujuoksija sen jälkeen, kun pystyin vetämään sujuvan 20 kilometrin lenkin Keskuspuiston poluilla. Tämän jälkeen kaikenlaiset yhteislenkit ja kimppalenkit ovat olleet mahdollisia ja kehitys nykyiseksi ultratreenaajaksi todella lähti käyntiin. Siihen meni 9 kuukautta ja haluankin muistuttaa kaikille keltanokille, ettei se heti lähde pakosti liikkeelle, mutta tässä hiljaa hyvä tulee, sillä muuten olet helposti telakalla jalat paskana.

Ainiin, ostin tänään juoksukirjallisuutta Ad Libriksen nettikaupasta. Kannattaa tsekata se, kun joku kirja tuntuu löytyvän vain Amazonista. Ad Libriksella on todella laaja valikoima ja sieltä löytyi kirjat ilman poskettomia postikuluja ihan Suomalaiselta toimijalta. Ostin siis Running With Buffaloesin, Beyond the Marathon: The Grand Slam of Trail Ultrarunningin ja Hal Koerner's Field Guide to Ultrarunningin. Ajattelin kertoa näistä sitten kun olen saanut ne luettua. Toivottavasti ehtivät perille vaikka kahden viikon joululomaksi, jotta pääsee vähän ahmimaan ja omaksumaan.

Päivän biisi olkoon Richard Hawleyn Tonight The Streets Are Ours. Ei vaan kovempaa post-britpop biisiä keksi tähän hätään.